Filosofointia: kortit vs. skräppäys

Kiitoskortti Slicellä

Piti tehdä kiitoskortti, joten kaivoin Slicen taas esiin. Think Pink -muistikortilta löytyy kahden kuvion yhdistelmä, jota halusin kokeilla. Tämä kukka on nyt 3" koossa leikattu, päälle laitoin pöydällä lojuneen kolmiulotteisen ruusukokeilun. Alunperin suunnittelemani tausta ei sopinut ollenkaan, mutta tämä Tiimarin valmiiksi painettu korttipohja osui käteeni, ja sopi asettelultaan ja väreiltään kuin nenä päähän. Leikkasin sitten Slicellä vielä lehdet, ja korostin glitterliimalla, jolla myös toteutin tekstin. Kortti on mielestäni tosi kivan näköinen livenä, mutta en saanut sitä kuvattua niin, että se näyttäisi hyvältä.

Miksi mä skräppään?

Korttien tekeminen ei ole mun juttu, olen ehdottomasti skräppääjä. Tämä on ihan kiva ja sen tekeminen oli ihan kivaa, mutta siinä se - ihan kivaa. Skräppäyksessä on jotenkin tunteet enemmän mukana, se on terapeuttista, reflektoivaa, siinä käy läpi kuvattua tilannetta, skräppäyksen kohteena olevaan henkilöön tai asiaan liittyviä tunteita.

Ehkäpä kortteilussakin monella on näin, jos kortin saaja on läheinen ja/tai kortti juhlistaa jotain tosi spesiaalia asiaa. Mulle lapsen ekojen synttärikutsukorttien väsääminenkin oli sellaista pakkopullaa, että ne jäi lähettämättä... kortit sain valmiiksi mutta sisäpuoli ja osoitteiden kirjoittaminen oli jo ylivoimaista... liimaan niihin ensi vuonna kakkosen ja olen aikaisemmin liikkeellä.

Skräppäyksessä mulle tärkeää on journaling, jokainen sivu kertoo jonkin pienen tarinan. Tarina voi olla tekstissä, mutta joskus esim. pelkkä kuva ja otsikko tai koristeiden teema kertovat sen - ilmaisu voi olla monipuolista.

Lapsen juttuja skräpätessä mukana on myös usein ajatus siitä, kuinka hän sitten joskus isona pääsee kurkistamaan lapsuuteensa. Toivon että sivujen tarinat auttaisivat hahmottamaan kuinka paljon hänestä välitetään, ja miten hänen minuutensa on rakentunut kohti sitä, mitä se sitten tulevaisuudessa on. Varmasti tulee se aika, jolloin albumit ovat noloja - tosin ehkäpä pojat suhtautuvat enemmän huumorilla tämmöiseen. Ainakin mulle itselleni omien lapsuusalbumieni katselu herättää monenlaisia tunteita. Ne tunteetkin on muuttuneet ajan myötä (you know, on aika jolloin häpeää omia koulukuviaan ja aika, jolloin tajuaa, miten söpöjä ne ovat, ja että minä se siellä kaikkine persoonallisine piirteineni olen, eikä ne piirteet ole yhtään huonompia kuin toisten, vaikka teininä niin kuvitteli).

Skräppisivulla voi olla monenlaista funktiota. Haluaisin tehdä enemmän sivuja itsestänikin. Ninarskun tuore sivu kiltteydestä oli aivan mahtava, ja ihailen suuresti myös sitä, että monilla upeilla skräppääjillä on pokkaa jakaa tällaisia henkilökohtaisempiakin sivuja blogissa. Toistaiseksi olen tehnyt vain yhden "book of me"-tyyppisen itsetutkiskelusivun, postaanpa sen nyt tähän vielä uudestaan.

Haluaisin skräpätä joskus jonkun kunnon egonbuustaussivun ("celebrate being me") ja toisaalta kun jonkun törkeä toiminta ketuttaa, niin sellaisen haistattelusivun, jota sisäinen kiltti tyttö ei ikinä uskaltaisi (se sivu ex-kollegoista tussilla piirrettyine viiksineen, torahampaineen ja pirunsarvineen on vielä tekemättä). Joskus haluaisin tehdä myös hiukka feminististä skräppäystä. Haluaisin tehdä sivun siitä, miten törkeä rikos Rihannan "Rude Boy"-video on naiseutta kohtaan, hyi kuinka se kehtaa. Ja Marie Serneholt "That's The Way My Heart Goes" -videollaan ansaitsisi myös oman "hate scrapbooking"-sivunsa.

Mulla on skräppäyksessä, tai siis sen kautta tapahtuvassa ilmaisussa, usein aika paljon huumoria mukana. Veikeä tunnelma, kaksimielinen otsikko, pöhkö aihe, hölmö kuva, nolo stoori. Mikä vaan tekee hommasta vähemmän totista. Toki jotkut leiskat vaativat erilaista lähestymistapaa, jos tarkoitus on tallentaa toisenlainen tunne. Joskus huumori ei sovi herkkään juttuun, vaikka. Kortti se vaan menee jonnekin maailmalle, mutta skräppisivun kanssa voi palata asiaan, tilanteeseen tai tunteeseen yhä uudelleen.

Kun aloitin skräppäyksen, oli se mulle vaihtoehtoinen tapa olla luova ja tehdä käsillä. En pystynyt tuolloin tekemään käsitöitä, ja askartelu tuntui fyysisesti kevyempänä vaihtoehtona sopivalta siihen saumaan. Askartelu askartelun vuoksi ei tuntunut hyvältä idealta, mutta kuvien työstäminen albumiin tuntui järkevältä (enhän ollut saanut kymmenessä vuodessa yhtään kuvaa albumiin, edes hääkuvia). Ja samaan saumaan putosi se Strömsö-ohjelmakin, joka sai mut todella innostumaan ja tarttumaan toimeen. Tämä muu puoli tuli kun pääsin sisälle hommaan ja tajusin että se on taidetta, näperrystä ja itseilmaisua, elämän dokumentointia ja syvimpien syövereiden tutkiskelua samassa paketissa. Ja kun siinä ei oo sääntöjä, voi jokainen tehdä omalla tyylillään.

Siks mä skräppään. :o)